Niin kutsutuilla ’’uuden ajan’’ politiikoilla on ollut tapana tuoda politiikkaan aiemmin siihen kuulumattomia asioita. On haluttu poliittisuuden piiriin yksityistä, yhteisöllisyyttä ja onnellisuutta. Konkreettiset ehdotukset tästä ovat jääneet vähäisiksi, ja ehkä on parempi niin. Valtiontalouden kestävyysvaje ja eläkepommien tummat pilvet ovat pakottaneet keskusteluun julkisen sektorin roolista nyky-yhteiskunnassa. Toki siitä käytiin keskustelua jo viime vaalien alla, mutta eri suhdannetilanteessa puhuttiin lähinnä vaurastuneen keskiluokan valinnanvapauden kasvattamisesta. Siitä, minkä ylipäätään pitäisi kuulua valtion tai sen säätelyn piiriin on aina hedelmällistä keskustella, mutta Kokoomusnuoret ovat ohjelmallaan hedelmöittäneet tätä keskustelua politisoimalla yhteisöllisyyden uudella tavalla.

Kokoomusnuoret tarjoavat päivä- ja vanhustenhuollon rahoitusongelmiin ratkaisuksi ’’sukupolvia kattavia asumisratkaisuja’’, jossa isovanhemmat huolehtisivat tarhaikäisistä lapsista ja perhe huolehtisi vanhuksista. Julkisille palveluille olisi sitten vähemmän tarvetta. Heiltä on päässyt unohtumaan, että näiden palveluiden yhteiskunnallistaminen 1960-luvulta lähtien on ollut edellytys naisten lisääntyneelle työssäkäynnille ja sen myötä syntyneelle elintason nousulle. Niissä yhteiskunnissa, joissa julkisia palveluja ei tämän osalta ole, hoivavastuu on viime kädessä naisilla. Voidaan ajatella, että nämä palvelut voitaisiin hoitaa yksityisesti työnantajien kautta, mutta elinkeinoelämän innokuus vaatia valtiota maksumieheksi myös vanhempainvapaista syntyviin kustannuksiin kertoo käytännön mahdottomuudesta. Voidaan aina toivoa, että kynnelle kykenevät isovanhemmat osallistuisivat enemmän lastenhoitoon ja että ketään ei jätettäisi heitteille, mutta yhteiskunnallisia järjestelmiä ei voi jättää ’’olis kiva jos ihmiset toimis näin’’ -haihattelun varaan. Poliitikoiden ja valtion tehtävänä ei ole toimia moraalinvartijoina.

Arvostelun päätän tältä osalta tähän. Kokoomusnuorten ohjelma sisältää paljon rohkeita linjauksia, esimerkiksi asuntolainojen korkovähennyksen poistosta, mitä on aiemmin perusteltu sukupolvinäkökulmasta jokseenkin älyllisesti epärehellisesti. Siitä, tarvitaanko ensi hallituskaudella veronkoroksia, leikkauksia, velkaelvytystä vai järjestelmänuudistuksia, on hyvä käydä keskustelua. Tähän toivoisin nuortenjärjestöjen tuovan vahvan sukupolvinäkökulman erityisesti nykyisen työeläkejärjstelmän mielekkyydestä. Yksi asia on kuitenkin selvä – tarvitaan lamatupoa järeämpiä ratkaisuja.

Taloustieteellisesti toimivan verotuksen on oltava alhainen ja neutraali. Tämä on perusteltua myös yksilön taloudellisten vapauksien kannalta. Perusperiaatteen päälle on kuitenkin luotu vähennysviidakko.

Julkisuudessa käytävässä verouudistuskeskustelussa on puhuttu muun muassa asuntolainojen verovähennysoikeuden poistosta, pääomaveron kiristämisestä, ravintoloiden arvonlisäveron alentamisesta ja verotuksen painopisteen siirtämisestä työn verotuksesta kulutuksen ja ympäristöhaittojen verotukseen.

Asuntojen hintoja nostavan verovähennysoikeuden poisto on reaalipoliittisesti vaikea asia. Harvalla poliitikolla on rohkeutta ottaa asiaa esille asiapohjaisesti, kun on omat kohderyhmät miellytettävänä. Puheet pääomaveron korottamisesta kertovat laman aikana nousseesta, ehkä populistispoliittisesti luodusta, talkoo- ja oikeudenmukaisuushengen noususta. Vaikka pääomaveron korotuksella ei olisi suuria positiivisia valtiontaloudellisia merkityksiä, pidän ansio- ja pääomatulojen verotuksen yhdenmukaistamista neutraalisuusperiaatteen kannalta oikeutettuna. En myöskään sulje pois sitä, että pääomaveron tasolla voisi olla vaikutusta työmiehen motivaatioon.

Ravintoloiden arvonlisäveron laskua on julkisuudessa kritisoitu, viimeksi Ylen entinen toimitusjohtaja ja Sdp:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin toimesta. Tämä muutos oli minulle henkilökohtaisesti suotuisa, mutta myönnän, ettei se tue verotuksen neutraalisuusperiaatetta. Toisaalta se oli vain kylkiäinen ruoan alv-alennukseen, mikä laski taantumankin takia heikentynyttä ravintoloiden kilpailukykyä. Visionäärisessä ajattelussa sellaisten palveluiden, joissa taloudellinen arvo syntyy pääasiassa aineettomasta osasta, käytön edistäminen voidaan nähdä osana laajempaa kehitystä kohti luontoystävällistä elämystaloutta. Talouden ohjailupyrkimyksistä ekologisempaan suuntaan kertoo myös haikailu verotuksen painopisteen siirtymisestä kulutuksen ja ympäristöhaittojen verotukseen. Kulutusveroista puhuttaessa on kuitenkin varottava moralismia, joka sulkee silmät todellisilta taloudellisilta vaikutuksilta. Ympäristöhaittojen verotuksen kiristyessä taas on vaarana se, että hyöty valuu hukkaan teollisuudelle ja autoilijoille luoduista porsaanrei’istä. Todellinen kuorma saattaa kaatua muutenkin heikon ostovoiman omaavan kuluttajan ja pienyrittäjän niskaan.

Kun edellä mainituista verouudistuksista syntyy keskustelua ja erilaisia mielipiteitä, yhdessä asiassa keskustelijoiden kasvot kääntyvät harvinaisen yksi-ilmeiseksi. Valtionvelan kasvun, väestön ikääntymisen ja ehkä kaikkiin muihinkin ongelmiin nähdään ratkaisuna vain ja ainoastaan verojen ja maksujen kiristys. Valtiontalouteen tuijottavat eivät ymmärrä, minkälaisen yhteiskuntahengen tämmöinen synnyttäisi. Vaikka minua ärsyttää himaslainen optimismi-innovatiivisuushuttu, en usko, että maa, jossa pitää painaa entistä pidempää päivää valtion syödessä palkinnon, on kenellekään otollinen paikka luoda ja rakentaa. Vaikka suomalainen työvoima on tähän mennessä ollut staattista, en usko, että pelkkä isänmaanrakkaus onnistuu pitämään ihmisen kotimaassaan olojen käydessä riittävän epäsuotuisiksi. Ulkosuomalainen identiteettikin vahvistuu – onhan meillä esimerkkejä kansoista, jotka ovat säilyttäneet kielensä ja kulttuurinsa vuosisatoja ilman omaa valtiota. Nyt on keksittävä uusia ratkaisuja, jottei Suomesta tule itäeurooppalaista valtiota muutenkin kuin kartalla ja menneen ajan patinoissa.

Poliittisen pysähtyneisyyden tilassa lähtökohtiin on hyvä kiinnittää huomiota, jotta voidaan löytää päämäärä ja polku, jota pitkin siihen kulkea. Yhtenäisyyden tavoittelu tämän kustannuksella on vastenmielistä. Itselläni jonkinlainen etääntyminen politiikasta johtuu siitä, että tunnustetut lähtökohdat ovat teennäisiä, päämäärä hukassa ja keinot saman toistoa. Sama levy on jumittanut vuosia: ”Hyvinvoivaan yhteiskuntaan päästään pidentämällä työuria molemmista päistä. Sukupolvien vastakkainasettelu on turhaa. Nuorisoa on kannustettava koulutukseen. Nuoria aikuisia on kannustettava perheen perustamiseen. Yrityksiä on kannustettava panostamaan tutkimukseen ja tuotekehittelyyn, jotta rakennemuutoksesta selvitään. Uusia nokioita syntyy hyödyntämällä uusiutuvia luonnonvaroja ja puhdasta teknologiaa. Työssä jaksamista on parannettava. Sosiaaliturvassa on siirryttävä negatiivisen tuloveron malliin. Verotaakkaa on ohjattava työn verotuksesta kulutuksen ja ympäristöhaittojen verottamiseen. Kehitysmaitakin voidaan auttaa laajentamalla vapaakauppaa, mutta sallien aluksi suojatullien käytön.”

Tämän kuultua satoja kertoja eri suista innostus hipoo lattialistaa. Niiden hyvienkin tavoitteiden toteutustapojen selvittely ontuu julkisessa keskustelussa. Toteutus jää piilevien vastakkaisten etujen jalkoihin. Uusia ajatusmalleja tai ratkaisuja ei juuri kuulla. Tämä saa haaveilemaan yhteiskunnan ja talouden poliittisesta individualisoinnista. Siitä, ettei yhteisten asioiden huomiotta jättäminen olisi välinpitämättömyyttä tai jonkinlaista eskapismia, vaan että yhteisiä asioita ei juuri olisi. Elämänpolut ja -valinnat olisivat aidosti yksilöllisiä. Talous nähtäisiin ihmisten vapaaehtoisena yhteistoimintana, jossa riskinottaja myös kantaisi seuraukset ilman kenenkään väliintuloa. Uskon, että tällaisessa ajattelumallissa talouden asema ainutlaatuisena arvonmäärittäjänä murenisi. Myöskään vahvemmalla ei olisi etuoikeutta heikommasta osapuolten ollessa vapaita ja heikompien osapuolten yhdistyessä eri muodoissa.

Lähtökohdista puhuttaessa on muistettava se, että ihmiset ovat syntyjään vapaita, mikä tarkoittaa tasaisia lähtökohtia elämässä. Tämän päälle on kuitenkin syntynyt erilaisia rakenteita, joiden takia ihmisten alkuperäinen tasa-arvo ei aina toteudu. Tämän vuoksi tarvitaan jonkinlaista yhteiskuntapolitiikkaa, jotta erilaisten rakenteiden vaikutuksia voidaan arvioida ja lopulta purkaa. Sen vuoksi toinen jalkani pysyykin politiikassa.

Aate on mitä paras tekosyy. Aatteista ja arvoista puhumisella voidaan joukolla paikkailla ihmisten vapautta ja hyvinvointia lisäävien esitysten ja reformien puuttumista. Sivistys, tasa-arvo, yhteisöllisyys, ihmisyys ja niin edelleen.

Poliittiset liikkeet ovat syntyneet ajan hengessä jonkin asian pohjalta. Sdp kansainvälisen työväenliikkeen – vihreät kansainvälisen ympäristöliikkeen, noin esimerkiksi. Alussa yhteiskunnallinen muutos pakottaa joukot toimimaan itselleen tärkeän asian hyväksi – aatepohja luodaan askeleen jäljessä. Myöhemmin asia taustalta tai reformistisuus saattaa kadota tai pudota ajan rattaista – silloin jäljelle jää ontosta aatteesta luennoiminen. Tuossa vaiheessa kansanliike on jo itsetarkoituksellinen koneisto, jolla on omien vahvojen eturyhmien edut puolustettavanaan. Ideaalitilanteessahan aatteellisuus ilmenisi uusien, yllättävienkin kysymysten esille nostamisena.

Keskustalaisten omien aatehistoriallisten tulkintojen mukaan liike on syntynyt Suomessa suomalaisten tarpeisiin – alkiolaisuus ei olisi tuonti-ismi. Tämä mysteerinen alkiolaisuus on yhdistelmä raittiusliikettä ja maan henkeä. Santeri Alkiolta lainattu ”Ihmisyys ja sen kehitystarve on pantava kaiken yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistamisen pohjaksi” on hieno lausuma. Itsensä kehittämisen ideaa vaaliikin nykyaikainen individualisti. Mutta mitä tekemistä ihmisyyden kehittämisellä on valtiollisuuden kanssa? Toki tämä voidaan ajan kontekstissa ymmärtää sosiaalisten uudistusten puoltamisena ts. köyhän asiana.

Yksilöllä on aina omat arvostuksensa, joissa hänellä tulisi olla vapaus valita. On uskottava yksilön omaan arvostelukykyyn. Esimerkiksi reaalitalouden säätelyn purku ei tarkoita, että raha saisi ylivallan ihmisten mielissä. Toimiva, vastuullinen ja kilpailullinen markkinatalous sekä siitä koituva vauraus toimii perustana luovalle joutilaisuudelle ja aineettomien arvojen nousulle. Aate on yksilössä, ei yhteiskunnassa. Johtajapersoonat voivat toteuttaa omaa yhteiskuntafilosofiaansa omissa pienyhteisöissä, ei valtiollisessa alistamisessa. Valtioiden yhteistyötä ja yhteistä päätöksentekoa tarvitaan markkinoiden rinnalle globaalien haasteiden ratkaisussa, ei ihmismielen opastuksessa.

Valtionhan tulisi olla neutraali, eikä suosia yhtä elämänmuotoa toisen yli. Valtion ei tule yrittää ohjata yksilöiden toimintaa arvoperusteisesti eikä määrittää ihmisten elämää. Valtion rooli on mahdollistajana.

Toiminnan on pohjauduttava fiskaaliseen järkevyyteen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden turvaamiseen.

Ympäristön tila ja tulevaisuus voi olla ainoa peruste rajoittaa yksilönvapautta.  Tässä tilanteessa yksilö kun ei välttämättä tiedosta loukkaavansa muiden ihmisten tai tulevien sukupolvien oikeutta. Nämä kysymykset ovat niin tärkeitä, ettei niiden ratkaisua voi jättää pelkästään yksittäisten kuluttajavalintojen ja markkinoiden varaan, vaikkakin joissakin asioissa, kuten jätehuollossa, yksityisiin toimijoihin pohjautuvat ratkaisut voivat olla parempia. Ympäristökysymysten ratkaisussa tarvitaan valtioita ja niiden kansainvälisiä liittoutumia. Ratkaisujen on kuitenkin oltava aidosti tieto- eikä moraalipohjaisia, ja rajoitusten on oltava suhteessa vaikutuksiin. Niiden on oltava mieluummin ohjaavia kuin pakottavia.

Mikäli yksilö tekee itselleen myöhemmin haitallisiksi osoittautuvia valintoja, vastuu niistä tulisi säilyä hänellä. Täten toisia loukkaamattomia tekoja ei tule rajoittaa, ja yksilöille palautuu vapaus valita. Järjestelmässä ei tulisi kantaa kollektiivista vastuuta tai pakottaa sukupolvet vuorovaikutukseen.

Edellinen kappale ei suinkaan viitannut perusturvavastaisuuteen – sitä ei tule jättää hyväntekeväisyyden varaan. Se antaisi parempiosaisille mahdollisuuden pyrkiä vaikuttamaan heikompiosaisten elämään asettamalla hyväntahtoisuudelleen ehtoja, jotka lähtisivät heidän omista arvostuksistaan. Kiitollisuudenvelka ja sosiaalinen häpeä vain vahvistavat osattomuutta. Perusturva on ihmisyyden kunnioittamista. Taatessaan sen, valtio toimii mahdollistajana – ihmisellä on mahdollisuus uuteen alkuun heikkoon elämäntilanteeseen joutumisesta huolimatta.

Valtion roolissa kannustajana ja mahdollistajana on selkeä ero. Edellisessä se pyrkii vaikuttamaan ihmisiin, jotta lopputulos olisi yhteiskuntapyramidin kannalta optimaalinen. Jälkimmäisessä se takaa kaikille ihmisille mahdollisuuden tehdä erilaiset valintansa itse säilyttämällä ihmisten oman vapauden ja vastuun.

Yhteiskunnassa kukin saa pyrkiä vaikuttamaan muihin julkisen sanan kautta, mutta valtion ei tule harjoittaa tätä ihmisiltä keräämillään verorahoillaan. Poliitikko voi yksityishenkilönä kehottaa ihmisiä toimimaan parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta tällaista vaikuttamista ei tule ulottaa valtiolliselle tasolle, ei edes demokratian nimissä.

On uskallettava puhua suoraan epäoikeudenmukaisuuksista, kuten vain esimerkiksi eläkejärjestelmästä ja taantuman aikana ajankohtaisesta irtisanomisjärjestyksestä. Valtaan pääsemisessä ei tarvita herrojen palveluksia, joille he väistämättä vaativat vastinetta.

Olen hyvin pettynyt, että meidän nuorisojärjestöissä vuosia toimineet pitkän linjan nuorisopoliitikot jäivät näissä vaaleissa tavoitteista. He ovat niitä, jotka ovat pitäneet yhteyttä ruohonjuuritason nuorisoaktiiveihin ja olleet aktiivisia verkossa. Heihin me olemme uskoneet.

En väitä olevani mikään poliittinen verkostuijavelho, mutta mielestäni on nurinkurista, että kaikista meidän taitavista nuorista läpii menee henkilö, jota en ole koskaan nähnyt puoluekokouksissa, Keskustanuorten liittokokouksissa tai Keskustan Opiskelijaliiton piireissä ja jonka ääntä kuulin ensi kertaa vaalivalvojaisissa.

Olen kuullut meidän piireissä puhuttavan että ikä tai sukupuoli ei ole itseisarvo. Toivoisin asian tosiaan olevan näin. Meillä on haukuttu Kokoomusta imagopolitikoinnista ja Vihreitä naiseuteen tuijottamisesta, mutta mitäs teemmekään me? Minä en nuorena naisena anna tukeani kenellekään sen perusteella, että toinen on nuori nainen. Se on samanlaista moraalitonta eturyhmäpolitikointia kuin mikä tahansa vähemmän mediaseksikkään ryhmän edun ajaminen, eikä se edes edistä itse tasa-arvon asiaa.

Tuntuu, että vanha valta sai näissä vaaleissa uuden naamion. Ihminen, jolla ei ole mitään uutta sanottavaa voi yhtä hyvin ryhtyä tulkiksi. Onneksi näissä vaaleissa meni läpi myös aitoja nuoria. Carl Haglund on nuorten paras vahvistus ALDE:lle. Grattis SFP!

Usealta taholta on esitetty näkemyksiä, että talouden kriisi saisi ihmiset kiinnittämään huomiota oikeasti merkityksellisiin asioihin. Esimerkiksi Suomen Kuvalehden kolumnisti Anu Kantolan mukaan olemme palaamassa viileyden aikaan, jossa trendit muuttuvat burn outeista sapattivuosiin, äkkirikastumisesta vapaa-aikaan ja maratoineista mietiskelyyn. Kyynisen luonteeni valossa minun on vaikea uskoa tällaiseen yleisen ilmapiirin muutokseen: mielestäni on romanttista ja optimistista ajatella, että talouskriisi saisi ihmiset lähentymään toisiaan sekä ajattelemaan materiaalisten asioiden sijasta syvällisiä ja sivistyksellisiä. Köyhä joutuu ajattelemaan rahaa, ja todennäköisesti köyhien määrä tulee laman myötä kasvamaan.

Poliittisemmalla puolella puhutaan talkoohengestä. Lama ei kuitenkaan ole talvisota, joka nostaisi jylhän hengen ulkoista uhkaa vastaan, sillä sellaista on tässä epävarmuuden tilassa vaikea osoittaa sormella. Tällä erää ainoa näyte ”talkoohengestä” on työmarkkinaosapuolien sosiaalitupo, jossa sulle-mulle -hengessä sovittiin mm. suuryrityksiä eniten hyödyttävästä työnantajien kela-maksun poistosta, valtion ollessa maksumiehenä. Saa nähdä, keneltä se tulee olemaan pois.

Tuotannon laskiessa usein myös päästöt laskevat. Tästä ei kuitenkaan tule vetää johtopäätöstä, että taantuma olisi ekologisuuden kannalta hyvä asia. Yritysten leikkauslistalla korkealla ovat todennäköisesti tk-panokset uuden, ympäristöystävällisemmän teknologian kehittämiseksi. Sähkön ja öljyn halpeneminen ei myöskään ohjaa säästöön ja energiamuotojen vaihtamiseen ekologisemmiksi. Lama saattaa myös vaikeuttaa siirtymistä kohti palvelutaloutta, sillä suurena häviäjänä on ravintola-ala, mihin EU-tasolla pitäisi puuttua.

Lama voi synnyttää uusia ilmiöitä elämän eri osa-alueilla – se on otollinen aika uudistukselle. Tästä voidaan kuitenkin jatkaa entiseen malliin, kun kriisiyritykset pelastetaan verovaroin niiden ylisuureksi kasvaneen kansantaloudellisen merkityksen vuoksi ja, kun halvenneet osakkeet lähtevät uuteen nousuun tuoden sijoittajille voittoja. Kun voitot on tähän mennessä jaettu yksityisesti, mutta tappiot kannetaan yhteisesti, valtion pelastustoimien tulisi olla vastikkeellisia. Jos taas koko talousjärjestelmää halutaan lähteä uudistamaan, tarvitaan konkreettisia, taloustieteellisesti perusteltuja ehdotuksia – green new deal – ja kolmas tie -haaveilu ei riitä.

Kansantaloustieteen peruskurssilla opitaan, että talouskasvun lähteet ovat kasvavassa työpanoksessa ja tuottavuudessa. Suomen väestökehityksen varjossa työpanos ei voi merkittävästi kasvaa, jolloin on parannettava tuottavuutta innovaatioiden kautta. Lisäksi on vastattava ilmastonmuutokseen ja globaaliin kilpailuun. Jo korvista ulos tulevien innovaatiohokemien mukaan Suomi pystyy vastaamaan globalisaatioon ja rakennemuutokseen panostamalla tutkimukseen ja tuotekehitykseen, jotta Suomessa voitaisiin keskittyä korkeaa osaamista vaativaan suunnittelu- ja kehitystyöhön. Onneksi innovaatiot ymmäretään nykyisin entistä laajemmin: teknologisten innovaatioiden lisäksi korostuvat erilaiset organisatoriset, yhteiskunnalliset ja palveluinnovaatiot. Keskeistä on myös luoda luovia liiketoimintaympäristöjä, jollainen muun muassa pääkaupunkiseudusta halutaan tehdä.

Kaupunkitutkija Richard Florida on lanseerannut luovan luokan käsitteen. Luova luokka koostuu ihmisistä, jotka saavat elantonsa tekemällä luovaa työtä. Heitä ovat esimerkiksi tieteentekijät, insinöörit, taiteilijat, muusikot ja tietotyötä tekevien ammattikuntien edustajat. Floridan mukaan taloudellinen kasvu perustuu kykyyn houkutella luova luokka tietylle alueelle. Hänen mukaan olemme murrosvaiheessa, jossa raaka-aineita ja fyysistä työtä korvataan luovalla työllä, älyllä ja tiedolla, kun luovat keskukset peittoavat aiemmin agraariyhteisöt päihittäneet tehdaspaikkakunnat.

Luovuus on Floridan mukaan taloudellinen voimavara, jonka avulla voidaan parantaa tuottavuutta ja elintasoa. Luovuuden ytimessä oleva luova luokka hakeutuu tietynlaisiin kaupunkeihin, joissa on otollinen elämäntyyli, vuorovaikutus ja monimuotoisuus. Kilpailukyky ei siis olisi niinkään valtiollinen tai yrityskohtainen, vaan alueellinen ja kaupunkikohtainen käsite. Myös ihmisten identiteetti rakentuu entistä enemmän kaupunkilaisuuden kuin kansallisuuden varaan.

Luovan luokan osuus tietyllä alueella voi Floridan mukaan olla noin 20-30 %. Vähemmistön suosimisessa Floridan näkemyksiä voidaan pitää elitistisinä, ja kärjistetysti voi kysyä, ollaanko luovasta luokasta rakentamassa jonkinlaista yläluokkaa. Jos valtiolliset rajat hämärtyvät ja maailma rakentuu luovan luokan hallitsemista luovien keskusten verkostoista, voi hyvin syntyä väliinputoamista – alueellisesti ja ammatillisesti. Luovaan luokkaan eivät kaikki mahdu, mikä näkyy selvimmin kulttuurialalla.

Voidaan perustellusti kysyä, onko maailman metropoleilla enää kovinkaan paljon eroa. Kaikissa niissä on hyvin kansainvälinen ilmapiiri, englantia käytetään yleisesti työkielenä ja katukuvaa hallitsevat samat yritykset. Kaupunkien olisikin tärkeää pitää kiinni autenttisuudestaan ja omaperäisestä identiteetistään, mikä ei tietenkään tarkoita maahanmuuttovastaisuutta.

Aalto-yliopiston perustaminen, yhdyskuntarakenteen tiivistämispyrkimykset, uudet joukkoliikennehankkeet ja elinkeinoelämän piristämissuunnitelmat viittaavat siihen, että pääkaupunkiseudusta halutaan tehdä luova keskus. Suur-Helsingillä on hyvät edellytykset pärjätä alueiden välisessä kilpailussa, erityisesti Tukholman ja Juutinrauman seutujen kesken. Juutinrauma halkoo valtioiden rajoja, ja samalla tavalla Helsingin seutua voitaisiin vahvistaa lisäämällä vuorovaikutusta Tallinnan kanssa rakentamalla vedenalainen tunneli niiden välille.

Luovien keskusten luomishuumassa olisi relevanttia pohtia innovaatiokulttuurin, ekologisuuden ja onnellisuuden suhdetta. Postmoderni yhteiskunta liukuu kohti transmodernismia. Kun postmodernismissa ovat korostuneet yksilöllinen menestys, varakkuus ja työ, transmodernimissa painottuvat enemmän vapaa-aika, ihmissuhteet ja aineeton hyvinvointi. Innovaatiokulttuurissa on otettava huomioon nämä arvojen muutokset korostamalla aineettomia, elämys- ja palveluinnovaatioita, mikä luo ekologisesti kestävää vaurautta. Innovaatiokulttuuri ei voi tarkoittaa tuotteiden elinkaarien lyhenemistä ja uusien tuotteiden tarpeen lisääntymistä. Kuluttajia ei voi painostaa ottamaan käyttöön yhä uudenaikaisempaa teknologiaa, jolla ei ole aitoa tarvetta. Sen sijaan innovatiivisen ympäristöteknologian avulla voidaan vastata energiahaasteisiin.

Innovaatiopuheeseen liittyy varmasti paljon hypea, jolla ei ole todellisuuspohjaa. Tuotantotaloutta on ennenaikaista korvata kokonaan luovuus- ja elämystaloudella. Jatkuvan muutoksen ja uusien ideoiden keskellä elämistä ei myöskään voi pitää itseisarvona. Positiivista on kuitenkin se, että innovaatiokulttuurissa työntekijät nähdään motivoituvan muunkin kuin rahan ja etuisuuksien avulla. Luovan asiantuntijatyön lisääntyminen tuo vapautta työkulttuuriin. Pelkkä oleilu ei tuo sisältöä elämään – päämäärät ja tunne siitä, että voi luoda jotain ympärilleen, tuovat uutta työniloa.

Itse näkisin uuden Suomen Keskustan vihreänä keskustaliberaalipuolueena, jossa yhdistyvät uudistuksellinen talouspolitiikka ja vahva sosiaalinen omatunto.

Pahoin pelkään, että suunta saattaa olla toinen.

Vaikka työpaikkoja saataisiin hajautettua, olisi ankeaa eristää ihmiset omiin taajamiinsa, joista vähänkään erikoisemmat palvelut olisi haettava autolla. Ainoat helposti saatavissa olevat palvelut olisivat kyläkauppa, ehkä koulu ja amerikkalaistyylinen ostosparatiisi sekin automatkan päässä. Kulttuuripalveluista löytyisi vain huipputuottavia valtavirtaelokuvia näyttävä teatteri. En pidä idyllisenä, että ihmiset sulkeutuisivat ydinperheisiin omakotitaloalueille. Uutta luodaan siellä, missä ihmiset ja ajatukset liikkuvat vapaasti. Kulttuurin ja yritystoiminnan monimuotoisuus tarvitsee kriittisen massan, jotta eri tyyppisille palveluille riittää kysyntää. Se luo urbaania sykettä. Liikkeen on kuitenkin oltava kevyen – ja joukkoliikenteen varassa.

En arvosta 1960-luvulta alkaneen rakennemuutoksen aikaisia ratkaisuja, joissa ihmiset ahdettiin ankeisiin betonilähiöihin, joista he aina tilaisuuden tullen pakenivat maalle. Lähtökohtana on, että ihmiset aidosti viihtyisivät ykkösasunnossaan. En myöskään kuulu Kokoomuksen puisto-osastoon – en varauksetta lämpene ajatukselle metropolin alueiden välille rakennettavista laajoista viheralueista. Kohtuuhintaisuuden turvaamiseksi on rakennettava riittävän tiiviisti ja tehokkaasti. Toisaalta pilvenpiirtäjien väliin voidaan rakentaa puutarhoja ja omakotitaloalueetkin voidaan rakentaa townhouse -tyylisesti tarpeeksi tiiviisti, että niiden väliin jää tilaa puistoille ja kaupunkiluonnolle.

Matti Vanhanen on siinä mielessä oikeassa, että hajautettu asutus luo edellytyksiä bioenergian soveltamiseen. Pienten kylien energiahuolto on helpompi rakentaa esimerkiksi pellettien ja hakkeen varaan. Helsingin energiahuolto puolestaan perustuu nykyisin kestämättömästi kivihiileen ja maakaasuun, eikä esimerkiksi puunpolttoon siirtymistä voi pitää kovin realistisena. On kuitenkin kyseenalaista, onko bioenergia nykyisessä muodossaan ratkaisu ilmastonmuutokseen – se ei ole päästötöntä eikä taloudellisessakaan mielessä välttämättä järkevää metsäteollisuuden tulevaisuuden kannalta. Haja-asutusalueilla se voi olla paikallisesti hyvä valinta, mutta suurissa yksiköissä, kuten Helsingin metropolialueella, on haettava toisia ratkaisuja. Helsinki on fossiilisen energian käytöstä huolimatta tehokas sähkön ja lämmön yhteistuotannossa. Uusia ratkaisuja voidaan hakea esimerkiksi lämpöpumpuista, rakennusten energiatehokkuusvaatimusten kiristämisestä, tuulipuistoista ja raideliikenteen kehittämisestä. Metropolialueella voi toki olla Helsingin keskustan lisäksi muitakin keskuksia, mutta jotta niiden liikenne saataisiin raiteille, ne tarvitsevat riittävästi asukkaita.

Asiat, jotka haluan tuoda keskustalaisista arvostuksista kaupunkeihin, ovat luonnonläheisyys ja yhteisöllisyys. Suurtenkin massojen keskellä lähimmäisestä pitää välittää.