Talouskriisi ja väestön ikääntyminen ovat nostaneet talouspolitiikan polttopisteeseen. Valtio voi vaikuttaa talouskehitykseen tehokkaasti veropolitiikalla, joka huutaa uudistusta. Tulevan välitilahallituksen kädet asiassa ovat kuitenkin sidotut, joten toivoisin asian nousevan keskeiseksi vaaliteemaksi.

Taloustieteellisesti toimivan verotuksen on oltava alhainen ja neutraali. Tämä on perusteltua myös yksilön taloudellisten vapauksien kannalta. Perusperiaatteen päälle on kuitenkin luotu vähennysviidakko.

Julkisuudessa käytävässä verouudistuskeskustelussa on puhuttu muun muassa asuntolainojen verovähennysoikeuden poistosta, pääomaveron kiristämisestä, ravintoloiden arvonlisäveron alentamisesta ja verotuksen painopisteen siirtämisestä työn verotuksesta kulutuksen ja ympäristöhaittojen verotukseen.

Asuntojen hintoja nostavan verovähennysoikeuden poisto on reaalipoliittisesti vaikea asia. Harvalla poliitikolla on rohkeutta ottaa asiaa esille asiapohjaisesti, kun on omat kohderyhmät miellytettävänä. Puheet pääomaveron korottamisesta kertovat laman aikana nousseesta, ehkä populistispoliittisesti luodusta, talkoo- ja oikeudenmukaisuushengen noususta. Vaikka pääomaveron korotuksella ei olisi suuria positiivisia valtiontaloudellisia merkityksiä, pidän ansio- ja pääomatulojen verotuksen yhdenmukaistamista neutraalisuusperiaatteen kannalta oikeutettuna. En myöskään sulje pois sitä, että pääomaveron tasolla voisi olla vaikutusta työmiehen motivaatioon.

Ravintoloiden arvonlisäveron laskua on julkisuudessa kritisoitu, viimeksi Ylen entinen toimitusjohtaja ja Sdp:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin toimesta. Tämä muutos oli minulle henkilökohtaisesti suotuisa, mutta myönnän, ettei se tue verotuksen neutraalisuusperiaatetta. Toisaalta se oli vain kylkiäinen ruoan alv-alennukseen, mikä laski taantumankin takia heikentynyttä ravintoloiden kilpailukykyä. Visionäärisessä ajattelussa sellaisten palveluiden, joissa taloudellinen arvo syntyy pääasiassa aineettomasta osasta, käytön edistäminen voidaan nähdä osana laajempaa kehitystä kohti luontoystävällistä elämystaloutta. Talouden ohjailupyrkimyksistä ekologisempaan suuntaan kertoo myös haikailu verotuksen painopisteen siirtymisestä kulutuksen ja ympäristöhaittojen verotukseen. Kulutusveroista puhuttaessa on kuitenkin varottava moralismia, joka sulkee silmät todellisilta taloudellisilta vaikutuksilta. Ympäristöhaittojen verotuksen kiristyessä taas on vaarana se, että hyöty valuu hukkaan teollisuudelle ja autoilijoille luoduista porsaanrei’istä. Todellinen kuorma saattaa kaatua muutenkin heikon ostovoiman omaavan kuluttajan ja pienyrittäjän niskaan.

Kun edellä mainituista verouudistuksista syntyy keskustelua ja erilaisia mielipiteitä, yhdessä asiassa keskustelijoiden kasvot kääntyvät harvinaisen yksi-ilmeiseksi. Valtionvelan kasvun, väestön ikääntymisen ja ehkä kaikkiin muihinkin ongelmiin nähdään ratkaisuna vain ja ainoastaan verojen ja maksujen kiristys. Valtiontalouteen tuijottavat eivät ymmärrä, minkälaisen yhteiskuntahengen tämmöinen synnyttäisi. Vaikka minua ärsyttää himaslainen optimismi-innovatiivisuushuttu, en usko, että maa, jossa pitää painaa entistä pidempää päivää valtion syödessä palkinnon, on kenellekään otollinen paikka luoda ja rakentaa. Vaikka suomalainen työvoima on tähän mennessä ollut staattista, en usko, että pelkkä isänmaanrakkaus onnistuu pitämään ihmisen kotimaassaan olojen käydessä riittävän epäsuotuisiksi. Ulkosuomalainen identiteettikin vahvistuu – onhan meillä esimerkkejä kansoista, jotka ovat säilyttäneet kielensä ja kulttuurinsa vuosisatoja ilman omaa valtiota. Nyt on keksittävä uusia ratkaisuja, jottei Suomesta tule itäeurooppalaista valtiota muutenkin kuin kartalla ja menneen ajan patinoissa.