Aate on yksilö
Kirjoittajalta katjakorva. Päiväys: lokakuu 5, 2009
Aatteellisuus on hieno asia. Aatteellinen ihminen ei myy periaatteitaan rahasta tai uraportaita ylös kiipien. Aatetta on kai pidetty politiikan teon lähtökohtanakin.
Aate on mitä paras tekosyy. Aatteista ja arvoista puhumisella voidaan joukolla paikkailla ihmisten vapautta ja hyvinvointia lisäävien esitysten ja reformien puuttumista. Sivistys, tasa-arvo, yhteisöllisyys, ihmisyys ja niin edelleen.
Poliittiset liikkeet ovat syntyneet ajan hengessä jonkin asian pohjalta. Sdp kansainvälisen työväenliikkeen – vihreät kansainvälisen ympäristöliikkeen, noin esimerkiksi. Alussa yhteiskunnallinen muutos pakottaa joukot toimimaan itselleen tärkeän asian hyväksi – aatepohja luodaan askeleen jäljessä. Myöhemmin asia taustalta tai reformistisuus saattaa kadota tai pudota ajan rattaista – silloin jäljelle jää ontosta aatteesta luennoiminen. Tuossa vaiheessa kansanliike on jo itsetarkoituksellinen koneisto, jolla on omien vahvojen eturyhmien edut puolustettavanaan. Ideaalitilanteessahan aatteellisuus ilmenisi uusien, yllättävienkin kysymysten esille nostamisena.
Keskustalaisten omien aatehistoriallisten tulkintojen mukaan liike on syntynyt Suomessa suomalaisten tarpeisiin – alkiolaisuus ei olisi tuonti-ismi. Tämä mysteerinen alkiolaisuus on yhdistelmä raittiusliikettä ja maan henkeä. Santeri Alkiolta lainattu ”Ihmisyys ja sen kehitystarve on pantava kaiken yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistamisen pohjaksi” on hieno lausuma. Itsensä kehittämisen ideaa vaaliikin nykyaikainen individualisti. Mutta mitä tekemistä ihmisyyden kehittämisellä on valtiollisuuden kanssa? Toki tämä voidaan ajan kontekstissa ymmärtää sosiaalisten uudistusten puoltamisena ts. köyhän asiana.
Yksilöllä on aina omat arvostuksensa, joissa hänellä tulisi olla vapaus valita. On uskottava yksilön omaan arvostelukykyyn. Esimerkiksi reaalitalouden säätelyn purku ei tarkoita, että raha saisi ylivallan ihmisten mielissä. Toimiva, vastuullinen ja kilpailullinen markkinatalous sekä siitä koituva vauraus toimii perustana luovalle joutilaisuudelle ja aineettomien arvojen nousulle. Aate on yksilössä, ei yhteiskunnassa. Johtajapersoonat voivat toteuttaa omaa yhteiskuntafilosofiaansa omissa pienyhteisöissä, ei valtiollisessa alistamisessa. Valtioiden yhteistyötä ja yhteistä päätöksentekoa tarvitaan markkinoiden rinnalle globaalien haasteiden ratkaisussa, ei ihmismielen opastuksessa.
Valtion ei tule kannustaa
Kirjoittajalta katjakorva. Päiväys: kesäkuu 26, 2009
Minua aina epäilyttää, kun puhutaan, että valtion pitäisi kannustaa asiaan jos toiseenkin – tulisi paiskia paljon töitä, hankkia lapsia, elää terveellisesti…
Valtionhan tulisi olla neutraali, eikä suosia yhtä elämänmuotoa toisen yli. Valtion ei tule yrittää ohjata yksilöiden toimintaa arvoperusteisesti eikä määrittää ihmisten elämää. Valtion rooli on mahdollistajana.
Toiminnan on pohjauduttava fiskaaliseen järkevyyteen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden turvaamiseen.
Ympäristön tila ja tulevaisuus voi olla ainoa peruste rajoittaa yksilönvapautta. Tässä tilanteessa yksilö kun ei välttämättä tiedosta loukkaavansa muiden ihmisten tai tulevien sukupolvien oikeutta. Nämä kysymykset ovat niin tärkeitä, ettei niiden ratkaisua voi jättää pelkästään yksittäisten kuluttajavalintojen ja markkinoiden varaan, vaikkakin joissakin asioissa, kuten jätehuollossa, yksityisiin toimijoihin pohjautuvat ratkaisut voivat olla parempia. Ympäristökysymysten ratkaisussa tarvitaan valtioita ja niiden kansainvälisiä liittoutumia. Ratkaisujen on kuitenkin oltava aidosti tieto- eikä moraalipohjaisia, ja rajoitusten on oltava suhteessa vaikutuksiin. Niiden on oltava mieluummin ohjaavia kuin pakottavia.
Mikäli yksilö tekee itselleen myöhemmin haitallisiksi osoittautuvia valintoja, vastuu niistä tulisi säilyä hänellä. Täten toisia loukkaamattomia tekoja ei tule rajoittaa, ja yksilöille palautuu vapaus valita. Järjestelmässä ei tulisi kantaa kollektiivista vastuuta tai pakottaa sukupolvet vuorovaikutukseen.
Edellinen kappale ei suinkaan viitannut perusturvavastaisuuteen – sitä ei tule jättää hyväntekeväisyyden varaan. Se antaisi parempiosaisille mahdollisuuden pyrkiä vaikuttamaan heikompiosaisten elämään asettamalla hyväntahtoisuudelleen ehtoja, jotka lähtisivät heidän omista arvostuksistaan. Kiitollisuudenvelka ja sosiaalinen häpeä vain vahvistavat osattomuutta. Perusturva on ihmisyyden kunnioittamista. Taatessaan sen, valtio toimii mahdollistajana – ihmisellä on mahdollisuus uuteen alkuun heikkoon elämäntilanteeseen joutumisesta huolimatta.
Valtion roolissa kannustajana ja mahdollistajana on selkeä ero. Edellisessä se pyrkii vaikuttamaan ihmisiin, jotta lopputulos olisi yhteiskuntapyramidin kannalta optimaalinen. Jälkimmäisessä se takaa kaikille ihmisille mahdollisuuden tehdä erilaiset valintansa itse säilyttämällä ihmisten oman vapauden ja vastuun.
Yhteiskunnassa kukin saa pyrkiä vaikuttamaan muihin julkisen sanan kautta, mutta valtion ei tule harjoittaa tätä ihmisiltä keräämillään verorahoillaan. Poliitikko voi yksityishenkilönä kehottaa ihmisiä toimimaan parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta tällaista vaikuttamista ei tule ulottaa valtiolliselle tasolle, ei edes demokratian nimissä.
Nuoret pinnan alla
Kirjoittajalta katjakorva. Päiväys: kesäkuu 8, 2009
Vaalit meni Keskustan kannalta hyvin – kolme paikkaa ja nuori läpi. Mutta miten käykään uudistumisen? Miten on sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden ja liberalismin laita? Rakenteiden kyseenalaistaminen ja vallan ottaminen omiin käsiin tekee nuorisopoliitikon.
On uskallettava puhua suoraan epäoikeudenmukaisuuksista, kuten vain esimerkiksi eläkejärjestelmästä ja taantuman aikana ajankohtaisesta irtisanomisjärjestyksestä. Valtaan pääsemisessä ei tarvita herrojen palveluksia, joille he väistämättä vaativat vastinetta.
Olen hyvin pettynyt, että meidän nuorisojärjestöissä vuosia toimineet pitkän linjan nuorisopoliitikot jäivät näissä vaaleissa tavoitteista. He ovat niitä, jotka ovat pitäneet yhteyttä ruohonjuuritason nuorisoaktiiveihin ja olleet aktiivisia verkossa. Heihin me olemme uskoneet.
En väitä olevani mikään poliittinen verkostuijavelho, mutta mielestäni on nurinkurista, että kaikista meidän taitavista nuorista läpii menee henkilö, jota en ole koskaan nähnyt puoluekokouksissa, Keskustanuorten liittokokouksissa tai Keskustan Opiskelijaliiton piireissä ja jonka ääntä kuulin ensi kertaa vaalivalvojaisissa.
Olen kuullut meidän piireissä puhuttavan että ikä tai sukupuoli ei ole itseisarvo. Toivoisin asian tosiaan olevan näin. Meillä on haukuttu Kokoomusta imagopolitikoinnista ja Vihreitä naiseuteen tuijottamisesta, mutta mitäs teemmekään me? Minä en nuorena naisena anna tukeani kenellekään sen perusteella, että toinen on nuori nainen. Se on samanlaista moraalitonta eturyhmäpolitikointia kuin mikä tahansa vähemmän mediaseksikkään ryhmän edun ajaminen, eikä se edes edistä itse tasa-arvon asiaa.
Tuntuu, että vanha valta sai näissä vaaleissa uuden naamion. Ihminen, jolla ei ole mitään uutta sanottavaa voi yhtä hyvin ryhtyä tulkiksi. Onneksi näissä vaaleissa meni läpi myös aitoja nuoria. Carl Haglund on nuorten paras vahvistus ALDE:lle. Grattis SFP!
Toivoa, taloutta ja talkoohenkeä
Kirjoittajalta katjakorva. Päiväys: helmikuu 3, 2009
Taloudesta on nyt paha mennä sanomaan yhtään mitään, kun koska tahansa voi tulla uutinen, joka mullistaa asiat. Mahdolliseen lamaan liittyy paljon pelon lietsontaa ja toivoa maailman muutoksesta.
Usealta taholta on esitetty näkemyksiä, että talouden kriisi saisi ihmiset kiinnittämään huomiota oikeasti merkityksellisiin asioihin. Esimerkiksi Suomen Kuvalehden kolumnisti Anu Kantolan mukaan olemme palaamassa viileyden aikaan, jossa trendit muuttuvat burn outeista sapattivuosiin, äkkirikastumisesta vapaa-aikaan ja maratoineista mietiskelyyn. Kyynisen luonteeni valossa minun on vaikea uskoa tällaiseen yleisen ilmapiirin muutokseen: mielestäni on romanttista ja optimistista ajatella, että talouskriisi saisi ihmiset lähentymään toisiaan sekä ajattelemaan materiaalisten asioiden sijasta syvällisiä ja sivistyksellisiä. Köyhä joutuu ajattelemaan rahaa, ja todennäköisesti köyhien määrä tulee laman myötä kasvamaan.
Poliittisemmalla puolella puhutaan talkoohengestä. Lama ei kuitenkaan ole talvisota, joka nostaisi jylhän hengen ulkoista uhkaa vastaan, sillä sellaista on tässä epävarmuuden tilassa vaikea osoittaa sormella. Tällä erää ainoa näyte ”talkoohengestä” on työmarkkinaosapuolien sosiaalitupo, jossa sulle-mulle -hengessä sovittiin mm. suuryrityksiä eniten hyödyttävästä työnantajien kela-maksun poistosta, valtion ollessa maksumiehenä. Saa nähdä, keneltä se tulee olemaan pois.
Tuotannon laskiessa usein myös päästöt laskevat. Tästä ei kuitenkaan tule vetää johtopäätöstä, että taantuma olisi ekologisuuden kannalta hyvä asia. Yritysten leikkauslistalla korkealla ovat todennäköisesti tk-panokset uuden, ympäristöystävällisemmän teknologian kehittämiseksi. Sähkön ja öljyn halpeneminen ei myöskään ohjaa säästöön ja energiamuotojen vaihtamiseen ekologisemmiksi. Lama saattaa myös vaikeuttaa siirtymistä kohti palvelutaloutta, sillä suurena häviäjänä on ravintola-ala, mihin EU-tasolla pitäisi puuttua.
Lama voi synnyttää uusia ilmiöitä elämän eri osa-alueilla – se on otollinen aika uudistukselle. Tästä voidaan kuitenkin jatkaa entiseen malliin, kun kriisiyritykset pelastetaan verovaroin niiden ylisuureksi kasvaneen kansantaloudellisen merkityksen vuoksi ja, kun halvenneet osakkeet lähtevät uuteen nousuun tuoden sijoittajille voittoja. Kun voitot on tähän mennessä jaettu yksityisesti, mutta tappiot kannetaan yhteisesti, valtion pelastustoimien tulisi olla vastikkeellisia. Jos taas koko talousjärjestelmää halutaan lähteä uudistamaan, tarvitaan konkreettisia, taloustieteellisesti perusteltuja ehdotuksia – green new deal – ja kolmas tie -haaveilu ei riitä.
Onko inno onni?
Kirjoittajalta katjakorva. Päiväys: lokakuu 29, 2008
Hallitus hyväksyi vähin äänin innovaatiopoliittisen selonteon 9.10.2008. Samaan aikaan luin Hannele Seeckin kirjaa Johtamisopit Suomessa: taylorismista innovaatioteorioihin, jossa avattiin johtamisoppien historiallista jatkumoa. Tässä kirjoituksessa tuon esiin näiden teosten herättämiä ajatuksia.
Kansantaloustieteen peruskurssilla opitaan, että talouskasvun lähteet ovat kasvavassa työpanoksessa ja tuottavuudessa. Suomen väestökehityksen varjossa työpanos ei voi merkittävästi kasvaa, jolloin on parannettava tuottavuutta innovaatioiden kautta. Lisäksi on vastattava ilmastonmuutokseen ja globaaliin kilpailuun. Jo korvista ulos tulevien innovaatiohokemien mukaan Suomi pystyy vastaamaan globalisaatioon ja rakennemuutokseen panostamalla tutkimukseen ja tuotekehitykseen, jotta Suomessa voitaisiin keskittyä korkeaa osaamista vaativaan suunnittelu- ja kehitystyöhön. Onneksi innovaatiot ymmäretään nykyisin entistä laajemmin: teknologisten innovaatioiden lisäksi korostuvat erilaiset organisatoriset, yhteiskunnalliset ja palveluinnovaatiot. Keskeistä on myös luoda luovia liiketoimintaympäristöjä, jollainen muun muassa pääkaupunkiseudusta halutaan tehdä.
Kaupunkitutkija Richard Florida on lanseerannut luovan luokan käsitteen. Luova luokka koostuu ihmisistä, jotka saavat elantonsa tekemällä luovaa työtä. Heitä ovat esimerkiksi tieteentekijät, insinöörit, taiteilijat, muusikot ja tietotyötä tekevien ammattikuntien edustajat. Floridan mukaan taloudellinen kasvu perustuu kykyyn houkutella luova luokka tietylle alueelle. Hänen mukaan olemme murrosvaiheessa, jossa raaka-aineita ja fyysistä työtä korvataan luovalla työllä, älyllä ja tiedolla, kun luovat keskukset peittoavat aiemmin agraariyhteisöt päihittäneet tehdaspaikkakunnat.
Luovuus on Floridan mukaan taloudellinen voimavara, jonka avulla voidaan parantaa tuottavuutta ja elintasoa. Luovuuden ytimessä oleva luova luokka hakeutuu tietynlaisiin kaupunkeihin, joissa on otollinen elämäntyyli, vuorovaikutus ja monimuotoisuus. Kilpailukyky ei siis olisi niinkään valtiollinen tai yrityskohtainen, vaan alueellinen ja kaupunkikohtainen käsite. Myös ihmisten identiteetti rakentuu entistä enemmän kaupunkilaisuuden kuin kansallisuuden varaan.
Luovan luokan osuus tietyllä alueella voi Floridan mukaan olla noin 20-30 %. Vähemmistön suosimisessa Floridan näkemyksiä voidaan pitää elitistisinä, ja kärjistetysti voi kysyä, ollaanko luovasta luokasta rakentamassa jonkinlaista yläluokkaa. Jos valtiolliset rajat hämärtyvät ja maailma rakentuu luovan luokan hallitsemista luovien keskusten verkostoista, voi hyvin syntyä väliinputoamista – alueellisesti ja ammatillisesti. Luovaan luokkaan eivät kaikki mahdu, mikä näkyy selvimmin kulttuurialalla.
Voidaan perustellusti kysyä, onko maailman metropoleilla enää kovinkaan paljon eroa. Kaikissa niissä on hyvin kansainvälinen ilmapiiri, englantia käytetään yleisesti työkielenä ja katukuvaa hallitsevat samat yritykset. Kaupunkien olisikin tärkeää pitää kiinni autenttisuudestaan ja omaperäisestä identiteetistään, mikä ei tietenkään tarkoita maahanmuuttovastaisuutta.
Aalto-yliopiston perustaminen, yhdyskuntarakenteen tiivistämispyrkimykset, uudet joukkoliikennehankkeet ja elinkeinoelämän piristämissuunnitelmat viittaavat siihen, että pääkaupunkiseudusta halutaan tehdä luova keskus. Suur-Helsingillä on hyvät edellytykset pärjätä alueiden välisessä kilpailussa, erityisesti Tukholman ja Juutinrauman seutujen kesken. Juutinrauma halkoo valtioiden rajoja, ja samalla tavalla Helsingin seutua voitaisiin vahvistaa lisäämällä vuorovaikutusta Tallinnan kanssa rakentamalla vedenalainen tunneli niiden välille.
Luovien keskusten luomishuumassa olisi relevanttia pohtia innovaatiokulttuurin, ekologisuuden ja onnellisuuden suhdetta. Postmoderni yhteiskunta liukuu kohti transmodernismia. Kun postmodernismissa ovat korostuneet yksilöllinen menestys, varakkuus ja työ, transmodernimissa painottuvat enemmän vapaa-aika, ihmissuhteet ja aineeton hyvinvointi. Innovaatiokulttuurissa on otettava huomioon nämä arvojen muutokset korostamalla aineettomia, elämys- ja palveluinnovaatioita, mikä luo ekologisesti kestävää vaurautta. Innovaatiokulttuuri ei voi tarkoittaa tuotteiden elinkaarien lyhenemistä ja uusien tuotteiden tarpeen lisääntymistä. Kuluttajia ei voi painostaa ottamaan käyttöön yhä uudenaikaisempaa teknologiaa, jolla ei ole aitoa tarvetta. Sen sijaan innovatiivisen ympäristöteknologian avulla voidaan vastata energiahaasteisiin.
Innovaatiopuheeseen liittyy varmasti paljon hypea, jolla ei ole todellisuuspohjaa. Tuotantotaloutta on ennenaikaista korvata kokonaan luovuus- ja elämystaloudella. Jatkuvan muutoksen ja uusien ideoiden keskellä elämistä ei myöskään voi pitää itseisarvona. Positiivista on kuitenkin se, että innovaatiokulttuurissa työntekijät nähdään motivoituvan muunkin kuin rahan ja etuisuuksien avulla. Luovan asiantuntijatyön lisääntyminen tuo vapautta työkulttuuriin. Pelkkä oleilu ei tuo sisältöä elämään – päämäärät ja tunne siitä, että voi luoda jotain ympärilleen, tuovat uutta työniloa.
Turpiin tuli
Kirjoittajalta katjakorva. Päiväys: lokakuu 27, 2008
Vaalituloksen valossa olisi aika uudistua.
Itse näkisin uuden Suomen Keskustan vihreänä keskustaliberaalipuolueena, jossa yhdistyvät uudistuksellinen talouspolitiikka ja vahva sosiaalinen omatunto.
Pahoin pelkään, että suunta saattaa olla toinen.
Kaupungin villejä visioita
Kirjoittajalta katjakorva. Päiväys: syyskuu 9, 2008
- In: kaupunki
- 2 kommenttia
Lähipäivinä on ollut havaittavissa vastakkainasettelua keskitetyn ja hajakeskitetyn yhdyskuntasuunnittelumallin välillä. Matti Vanhasen idea puutarhametropolista, jossa työpaikat ja palvelut sijaitsevat kodin lähellä, on kaunis, mutta epärealistinen. On vaikea kuvitella, että nykyisessä kansainvälisten suuryritysten maailmassa työpaikkojen hajautuminen Helsingin metropolialueen kuntien välillä olisi mahdollista.
Vaikka työpaikkoja saataisiin hajautettua, olisi ankeaa eristää ihmiset omiin taajamiinsa, joista vähänkään erikoisemmat palvelut olisi haettava autolla. Ainoat helposti saatavissa olevat palvelut olisivat kyläkauppa, ehkä koulu ja amerikkalaistyylinen ostosparatiisi sekin automatkan päässä. Kulttuuripalveluista löytyisi vain huipputuottavia valtavirtaelokuvia näyttävä teatteri. En pidä idyllisenä, että ihmiset sulkeutuisivat ydinperheisiin omakotitaloalueille. Uutta luodaan siellä, missä ihmiset ja ajatukset liikkuvat vapaasti. Kulttuurin ja yritystoiminnan monimuotoisuus tarvitsee kriittisen massan, jotta eri tyyppisille palveluille riittää kysyntää. Se luo urbaania sykettä. Liikkeen on kuitenkin oltava kevyen – ja joukkoliikenteen varassa.
En arvosta 1960-luvulta alkaneen rakennemuutoksen aikaisia ratkaisuja, joissa ihmiset ahdettiin ankeisiin betonilähiöihin, joista he aina tilaisuuden tullen pakenivat maalle. Lähtökohtana on, että ihmiset aidosti viihtyisivät ykkösasunnossaan. En myöskään kuulu Kokoomuksen puisto-osastoon – en varauksetta lämpene ajatukselle metropolin alueiden välille rakennettavista laajoista viheralueista. Kohtuuhintaisuuden turvaamiseksi on rakennettava riittävän tiiviisti ja tehokkaasti. Toisaalta pilvenpiirtäjien väliin voidaan rakentaa puutarhoja ja omakotitaloalueetkin voidaan rakentaa townhouse -tyylisesti tarpeeksi tiiviisti, että niiden väliin jää tilaa puistoille ja kaupunkiluonnolle.
Matti Vanhanen on siinä mielessä oikeassa, että hajautettu asutus luo edellytyksiä bioenergian soveltamiseen. Pienten kylien energiahuolto on helpompi rakentaa esimerkiksi pellettien ja hakkeen varaan. Helsingin energiahuolto puolestaan perustuu nykyisin kestämättömästi kivihiileen ja maakaasuun, eikä esimerkiksi puunpolttoon siirtymistä voi pitää kovin realistisena. On kuitenkin kyseenalaista, onko bioenergia nykyisessä muodossaan ratkaisu ilmastonmuutokseen – se ei ole päästötöntä eikä taloudellisessakaan mielessä välttämättä järkevää metsäteollisuuden tulevaisuuden kannalta. Haja-asutusalueilla se voi olla paikallisesti hyvä valinta, mutta suurissa yksiköissä, kuten Helsingin metropolialueella, on haettava toisia ratkaisuja. Helsinki on fossiilisen energian käytöstä huolimatta tehokas sähkön ja lämmön yhteistuotannossa. Uusia ratkaisuja voidaan hakea esimerkiksi lämpöpumpuista, rakennusten energiatehokkuusvaatimusten kiristämisestä, tuulipuistoista ja raideliikenteen kehittämisestä. Metropolialueella voi toki olla Helsingin keskustan lisäksi muitakin keskuksia, mutta jotta niiden liikenne saataisiin raiteille, ne tarvitsevat riittävästi asukkaita.
Asiat, jotka haluan tuoda keskustalaisista arvostuksista kaupunkeihin, ovat luonnonläheisyys ja yhteisöllisyys. Suurtenkin massojen keskellä lähimmäisestä pitää välittää.
Yhden naisen merkintöjä itärajan takaa
Kirjoittajalta katjakorva. Päiväys: syyskuu 7, 2008
Kiireisen ja menestyskeskeisen Moskovan vaikutuspiiri ulottuu kauas. Sen laajoilla työssäkäynti- ja vaikutusalueilla maan hinta on viime vuosina noussut huimasti. Pääkaupungin reuna-alueista on tullut nukkumalähiöitä, joista pendelöidään töihin infrastruktuurin ollessa kohtalaisen hyvä. Moskovan ydin vaikuttaa vauraalta eurooppalaiselta kaupungilta, jossa on omaksuttu länsimaiset tuotemerkit ja kulutuskulttuuri. Markkinatalous tuntuu pelaavan yhteen keskitetyn vallan kanssa.
Asioista on vaikea ottaa selvää, kun mediakontrolli on pettämätöntä, eikä Internet ole yleistynyt. Pekingin olympialaisten yhteydessä ei hiiskuttukaan ihmisoikeuksista ja Georgian tilanteesta välitetään kansalaisille epäselvä kuva. Venäjän johdolle vaurastuminen ja oman vaikutusvallan kasvattaminen on prioriteetti, eikä se halua ärsyttää ’’maailman moninapaisuutta’’ tukevaa Kiinaa. Jeltsinin kauden jäljiltä liberalismi yhdistyy venäläisessä ajattelussa kaaokseen ja heikkoon kansainväliseen asemaan.
Vaikka Venäjän valtio on vaurastunut ja saanut öljytulojaan kanavoitua kansalaistensa hyväksi, siihen suhtaudutaan yhä epäluuloisesti. Byrokratiakäytännöt voivat olla niin monimutkaisia, että niihin tarvitaan ulkopuolista konsulttiapua. Virallinen Venäjä myöntää ongelmat, kuten korruption ja tiettyjen alueiden alikehittyneisyyden, mutta luo medianhallinnan kautta kuvaa jatkuvasta edistyksestä. Yhteentörmäyksien välttämiseksi kansalaiset välttävät käydä yhteiskunnallisista ongelmista julkista keskustelua ja keskittyvät sen sijaan omien ja läheistensä asioiden hoitamiseen, sillä vallitsevan käsityksen mukaan viimeinen turva löytyy Venäjällä vain itsestä ja omaisista. Esimerkiksi terveydenhoitojärjestelmän puutteellisuus näkyy kansanlääketieteen ja muiden omatoimihoitomuotojen suosiona.
Neuvostojärjestelmän, ja sen taustalla häilyvästi vaikuttaneen aatteen, jättämää hengellistä tyhjiötä on paikattu kasvaneella isänmaallisuudella ja elvytetyllä uskonnollisuudella. Nationalismista voi olla haittaa, jos laskevan syntyvyyden maassa joudutaan paikkaamaan väestökatoa maahanmuutolla. Voimakas yhteenkuuluvuuden tunne yhdistää venäläisiä, vaikka venäläisyyttä on vaikea määritellä, sillä Venäjä ja entinen Neuvostoliitto ovat koostuneet lukuisista eri kansoista. Venäjällä elää paljon entisistä neuvostotasavalloista tulleita maahanmuuttajia, jotka ovat usein päätyneet tiettyihin töihin – kauppiaiksi, kuljetusyrittäjiksi ja kirvesmiehiksi. Työn eriytyminen voi toimia kasvualustana rasismille. Nationalismin lieveilmiöitä, kuten skinhead-liikettä ja ääripuolueita, torjumalla valtaeliitti voi vahvistaa asemiaan, mikä asettaa haasteita demokratian kehitykselle. Toisaalta yhteisöllinen isänmaallisuuden tunne voi jossain määrin edistää tahtoa rakentaa yhteistä hyvää.
Poliittisella ja kirkollisella johdolla on hyvät välit: virallisissa puheissa uskontoa pidetään kansakunnan rakentumisen perustana. Kansalaisten uskontotietoisuus on kuitenkin heikkoa, ja ortodoksisuuteen yhdistyy perinteistä venäläistä taikauskoa. Suurten totuuksien etsimisen sijaan venäläiset pyrkivät uskonnon avulla saavuttamaan omia tavoitteitaan. Pyhimyksiltä pyydetään rahaa ja avio-onnea, jota tarvitaankin, kun päihdeongelmat ja väkivaltarikollisuus laskevat miesten elinikää ja osuutta kokonaisväestöstä. Oma merkityksensä on sillä, että rikollisuuden ja korruption kukoistaessa uskonnon avulla voi lepyttää omaatuntoaan. Usein lähiöiden parhaassa kunnossa olevat rakennukset ovat kirkkoja, ja uskonnon renessanssin ansiosta myös vanhoja kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kirkkoja on kunnostettu. Vaikka uskonnolla ei ole varsinaisesti virallista asemaa, mikä näkyy koulun uskonnonopetuksen puutteena, kollektiivinen uskonnollisuus rajoittaa yksilön uskonnonvapautta, kun velvollisuuden tunne pakottaa osallistumaan kirkollisiin menoihin.
Moskovan ulkopuolella ei elintasoeroa länsimaihin voi olla huomaamatta. Venäjällä ei tunneta omakotitalounelmien kulttuuria, vaan keskiluokkaan kuulumisen merkkinä voidaan pitää pienen kerrostalohuoneiston omistamista huonokuntoisessakin talossa. Jyrkkien sisäisten elintasoerojen maassa keskiluokka on vähitellen alkanut muotoutua. Venäjä on autoistunut nopeasti, ja auton statusarvo saa halveksimaan jalankulkijoita liikenteessä. Kysymykseksi jää, mikä on vaurastumisen ja keskiluokan kasvun vaikutus demokratian ja kansalaisyhteiskunnan kehitykseen. Alkaako keskiluokka tietyn varallisuustason saavutettua vaatia myös poliittisia uudistuksia? Venäjällä on taakkanaan vahvojen johtajien perinne, vaikkei nykyinen presidentti välttämättä siihen istu. Pessimisti sanoisi, että nyky-Venäjällä yhdistyvät kapitalismin ja kommunismin huonot puolet – elintasoerot, turvattomuus ja heikko sosiaaliturva yhdistettynä ihmisoikeuksien puutteellisuuteen, valtion tiukkaan kontrolliin ja autoritaariseen valtarakenteeseen.
Talouden näkökulmasta Venäjän tulevaisuus näyttää verrattain valoisalta. Kansa, joka on oppinut selviytymään kommunismin materiaalisessa puutteessa erilaisella trokaamisella ja lievällä keinottelulla, on säilyttänyt yrittäjähenkisyytensä. Maahan virtaa ulkomaalaisia investointeja, sillä infrastruktuurin parantaminen tarjoaa liiketoimintamahdollisuuksia. Kilpailukapitalismi leviää, vaikka strategisiksi määritetyillä aloilla valtio haluaa säilyttää otteensa. Venäjällä on mahdollisuudet kehittyä raaka-ainevallasta korkean teknologian innovaatioyhteiskunnaksi, sillä tarvittavaa pääomaa on. Sosialismin romahdettua valtion arvostukset ovat kuitenkin muuttuneet, ja tiedepiireissä vallitsee pelko tieteen aliarvostuksen huonoista vaikutuksista teknologian kehittymisen. Koulutusjärjestelmässä painopiste on siirtynyt tieteellisiltä aloilta kaupallisille aloille, joilla on ylikoulutusta. Jotta innovaatiot voidaan kaupallistaa, löydöt pitää ensin tehdä. Suurempi uhka Venäjän kehittymiselle innovatiiviseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi on kuitenkin kysymys siitä, vievätkö kansallisen itsetunnon pönkittämiseksi tehdyt militaariset ponnistukset pohjaa teknologisilta ja sosiaalisilta kehityshankkeilta.
